Unelmiako

Pietarin kirkko eli Pyhän Pietarin kirkko.

Aloitetaan säällä. On niin ihmeellistä miten aurinko paistaa, muttei tarkene vielä pelkällä lippiksellä kulkea. On niin ihmeellistä kuinka kuun valo hohdattaa sänkyä öisin kuin TV-sarjoissa konsanaan. Haluisin aloittaa aamuni 7:30 kymmenen minuutin kävelyllä. Tämmösetkin unelmat vaatii töitä, yllätys kun se ei tulekaan itsestään. Pelkkä usko ja tahto ei ikinä riitä.

Identiteettini tuntuu välillä perustuvan rimpuloiden muoviliukureiden päälle. En muista kuinka kaikki on aina hyvin. Ei kyllä ole, mutta on kuitenkin. Arjen tasolla on kuitenkin niitä vaatimuksia ja odotuksia jotka loppujenlopuksi on pelkkää ilmaa. On niin hassua kuinka on pelkkä tämä eikä mitään vertailukohtaa. Pelkkä elämä, jota tässä vaiheessa tuntuu että pystyy itsensä kannalta arvioimaan. Toisessa päässä on elämän ja ei-elämän (kuoleman) raja ja toisesssa kirjanpidon harjoitustehtävät ja lakanoiden vaihto. Miten ihmeessä tässä on järkeä. Ei voida tietää koska ainoastaan tiedämme minkä tiedämme. Ja mikäänhän ei voita puhtaisiin lakanoihin kääriytymistä.

Olen aina pitänyt vähän typeränä tarinoita joissa seurataan sydäntä ja unelmia. Olen ollut mielummin käytännöllinen ja "järkevä". Useimmiten se on sitä että saa aikaan jotain sellaista mihin jollain mittarilla joku on tyytyväinen. Opiskelupaikka esimerkiksi. Varsinkaan jos ei tiedä mitä tekisi tai haluaisi. Etenkin kun kaikki on käytännössä täydellisen hyvin ja mahdollisuuksia on rajattomasti. Ja käytännössä olisimme koko ajan vapaita tekemään mitä ikinä haluamme. Mitä? Uskomaton ajatus.

Odotin tässä välissä auringon nousuun, sillä kuu ilmestyi ikkunaan.

Kun kelaan tarpeeksi pitkälle että elämä joko on tai ei ole, löydän kuin löydänkin asioita joita todellakin haluaisin vielä kokea ja tehdä. Eikä ne ole sydämen sykkivää intohimoa johonkin suureen asiaan. Olen käsittänyt unelmat ja tavoitteet höpöhöpöksi jota jotkut tekee, mutta ensin toimeentulo ja vakaus. Olen pessimisti, en unelmoija. Olenko onnellinen jos elän vain näille asioille? En. Olen löytänyt että pienet hyvin konkreettisetkin asiat ovat unelmia. En ollut ajatellutkaan että niitä kohti voisi mennä jo nyt. Sillä ainoastaan sellaiset asiat tuntuvat lopulta merkityksellisiltä.

Arjessa on niin paljon, mutta lopulta vähän aikaa. Mutta kokoajan onkin pelkkää aikaa. Konkreettisten toimenpiteiden miettiminen, ja liiketaloudellisin termein, tehtäväpaketteihin jako on lopulta aika haastavaa jaksamisen ja pakollisen pyörityksen keskellä. Useimmiten tuntuu että ei tänään, en jaksa, joku muu on kuitenkin enemmän. Tai ennen kaikkea mitä nyt sellasta miettimään kun on tässä kivempi makaa ja katsoa rikossarjaa. Vaatii aikamoista tarmokkuutta ryhtyä toimeen. Uskon helposti ettei minusta ole siihen. Se on helpompaa kuin epäonnistuminen. Lähtökohtaisesti kuitenkin elämä todennäköisesti on suht pitkä, mistä oppisin? Mitä se olisi jos ei olisi epäonnistumisia? Suurempia mitä nyt pidän sellaisena. Sen kai kuuluu mennä ylös-alas ja oppia matkalla. Miksen oppisi enemmän? Miksi pelkään? Miksi tasaisuus on niin turvallista?

Haasteita tuottaa myös mustavalkoisuus. Joko tai. Nyt tai ei koskaan. Kaikki tai ei mitään. Sitä kuuluisaa harmaata aluetta olisi vaikka kuinka paljon. Yksinkertaisin selittää itselle ja muille on musta tai valkoinen. On vain elämä menetettävänä. En oikeasti halua elämätöntä elämää. Vaikka kuinka pieni asia saisi juuri sinut innostumaan ja tuntemaan eloa, sitä kohti meneminen on arvokasta. Ehkäpä jopa merkitys jaksaa ja todellakin elää. Haluaisin sanoa että toimeentulolla ei ole väliä. Ratkaisevasti on. En osaa ihan nähdä tätä puolta. Yritän innostaa itseäni ja erityisesti näkemään kaiken tämän hyvän ja yltäkylläisyydenkin. Miten tämä ei jäisikään pelkän voimaannuttavan tekstin tasolle. Pitäis varmaan tehdä projektisuunnitelmat tai hahmotelmat kaikista asioista. Hah, olen se joka saa kyllä suunnitelman tehtyä, mutta toteutus ja tasainen työ tuntuvat melkein mahdottomilta. Ärsyttävintä on tajuta että harjoittelu ja altistaminen vain lopulta auttavat. Hyviä asioita tapahtuu ikävien avulla.

Mille olen sitten aiemmin elänyt jos vasta nyt olen vähän keksinyt mitä haluaisin? Hassua miten yhteiskunta tehtailee kansalaisia eikä kaikki koskaan edes mieti vaihtoehtoja. Monesti niitä ei olekaan. Yksilökeskeisyys on kyllä hurjan kivaa. Voin monella tapaa elää vapaasti ihan vain itseäni varten. Huomaamattani menen mukana, mutta se ei haittaa jos on hyvä olla. Näin innostuttuani voisin jossain kohtaa avata joitain unelmia ja tavoitteitani. Ehkä sitäkin kautta niitä pääsee lähemmäs.

Kuvat 2011-13.