Diptych Me: lokakuuta 2016

Aika keltainen, paitsi vastaranta, joka oli puhdistettu lehdistä ja loisti niin siistin vihreänä. Aurinko tekee aina tehtävänsä kuviin. Tänään on ollut hyvä päivä. Vaikka kaikkihan ne ovat hyviä, ja luotan siihen että seuraavanakin päivänä aurinko nousee, millaiselle taivaalle sitten nouseekaan. Iltojen pimeys ei ole pimentänyt muuta kuin muistia ottaa heijastin mukaan.

Rakastan aamuja. Aikaisia aamuja. Siis siitä alkaen kun (jos) saa aamutoimet käyntiin. Täynnä mahdollisuuksia. Uusi alku. Uusi mahdollisuus. Joka päivä. Pimeät aamut. Raikkaat aamut ja pipo päähän.

koirakuvaaja vasemmalla, tuttu kyykkykuvaaja oikealla

Varjoja ja valoja. Tanssiva patsas ja kukkivat kukat.

On tullut vaikeaksi kirjoittaa mitään, koska kaikissa tapuksissa se on vain kuminaa mitättömyydessä. Ja koko elämä on epäjumalien palvomista. Jokin muu on mielestäni pohjimmainen tarkoitus. Toisaalta tarkoitus on elämistä itsessään, ja nykyaikana siihen kuuluu monen monet asiat. Pohjimmaisia merkityksiä et tulisi unohtaa kauppareissujen ja lakanoidenvaihdonkaan tiimellyksessä. Tosin usein kaiken mukavan haaliminen ja sen mukaan meneminen on helpointa ja hauskinta; moni asia unohtuu sisustussivuja innokkaasti selatessa. Kaikki fyysinen on helppoa käsitellä. Ajattelu voi alkaa ahdistaa.

Tampere on näyttänyt parastaan ja olen onnellinnen monella alalla. Pienikin puute, eli jokin mitä näen itseni sijasta toisella olevan, tuntuu henkilökohtaiselta heikkoudelta. Voi kunpa osaisin seistä omilla jaloillani paljon vahvemmin. Niin monesti olen jäänyt pois, vetäytynyt, paennut ja ollut sanomatta että at the end jäljelle jää katumus, saamattomuus ja menetetyt mahdollisuudet: elämätön elämä. Mennyt on mennyttä, mutta luontevaksi muodostunutta käyttäytymistä on vaikea muuttaa ja alkaa tehdä itse töitä sen eteen. Olen nuori, mutta tuntuu että tärkeimmät vuodet minäkuvan kehittymisen kannalta (lapsuus, nuoruus) ovat ohi. Lapsena opeteltiin ABC, ei syitä tai tarkoituksia. Oli välitunteja, ympäristötietoa ja ruokailu klo 11 tärkeimpinä päivissä. Oli merkityksellistä että sanakokeeseen muistaa lukea ja allekirjoitetun lupalapun palauttaa 12.10. mennessä.

Olen onnellinen, terve ja turvassa, mutta yksinäinen. Vähän kykenemätön ottamaan kontaktia ja hallitsemaan ihmissuhteita. Sen suhteen välillä tuntuu umpikujalta. Oonkin todennut että kun asioiden jakaminen ja puhuminen ei ole mielekkäintä, toisinaan riittää hyväksytyksi itsensä tunteminen tai yhteenkuuluvuus. Siihen ei tarvita välttämättä edes sanoja. Tutun kohtaaminen, kohtelias keskustelu, kylässä käyminen, jossain mukana olo. Yläasteen kauhulla odotetut liikan paritanssit ovat yksi isoimmista yhteenkuuluvuuden kokemuksistani niin hupaisaa kun se tavallaan onkin. Siksi että siinä oli iso joukko samassa veneessä, ja totutut rooliasut oli narikassa siinä tilanteessa melkein kaikilla.

Yhteenkuuluvuuden päinvastainen kokemus on tutumpaa. Siinä taitaa olla aika visusti omat rajoittuneet ajatukset vallassa kokonaiskäsityksen ymmärtämisen sijaan. Syntyy tukahtuneita tunteita, katkeroitumista, kateutta ja jopa vihaa. Niitä tunteita on vaikea käsitellä, sillä ne ilmestyvät vasta jälkeenpäin eikä vuosien takaisia unohdettuja asioita muisteta kokonaisina. Objektiivisuus on vaikeaa kun on mahdollista tietää vain oma tunne. Muistot ovat subjektiivista höttöä. Ja sitten suodatetaan uusi tilanne edellisistä peilaten niin että uusi tilanne ei ole uusi vaan vanhojen tilanteiden jatke. Päättelisin tästä että muuttua ei voi hetkessä, nopeasti eikä edes yhtäkkiä.
Ja sitten: onko muutos edes tarpeen? Onko tässä kaikki? Oppiakko muuttamaan käyttäytymistä vai hyväksymään ja ymmärtämään sitä?